Minua on aina ahdistanut ajatus siitä että pitäisi sopia johonkin lokeroon. Aluksi se käsitti vain seksuaalisen suuntautumisen, mutta vähitellen sukupuoleni kasvoi ulos F:stä jonnekin kohti M:ää.
Ala-asteella luokallani oli vain kaksi poikaa ja minä. Ihastuin palavasti toiseen heistä. Yläasteella oli jokunen vino. Eräs Emilia näytti kuumalta nyrkkeilyshortseissa. Tapasin netissä tytön. Rakastuin. Rakastelimme hänen kotonaan pimeässä. Aloimme seurustelemaan kaksi päivää myöhemmin. Olin lesbo. Olin bi. Olin pan. En tiennyt pätkääkään mikä olin.
Seurustelemme vieläkin, ja ihmiset olettavat meidän olevan lesboja. (Voi pojat miten vihaankaan sanaa lesbo.) En aina jaksa korjata ihmisiä kun he puhuvat asiasta, koska en tiedä miten. En tunne vetoa sen kummemmin miehiin kuin naisiinkaan, vaikka ajattelenkin ihmisten olevan kauniita ja mielenkiintoisia sukupuoleen katsomatta. Eipähän ainakaan kumppanini tarvitse olla huolissaan.
“Haluaakos poikakin kokeilla?” Lempivaatteeni oli kauluspaita. Halusin pelata jääkiekkoa enkä tehdä piruetteja. “Sulla on ihan miesten aivot”
Ensimmäisen kerran sukupuoleni ahdisti minua koulun liikuntatunnilla viime talvena. Tanssimme peilisalissa, ja tunsin olevani niin erilainen kuin kaikki muut vahattuine säärineen ja tiukkoine toppeineen. En ole siro enkä soma, eikä lanteiden seksikäs keinuttelu ole oikein juttuni.
Pyrin olemaan mahdollisimman androgyyni, sillä en koe kuuluvani kumpaankaan sukupuoleen. Seurustelukumppanini onneksi ymmärtää kaiken epätietoisuuteni, sillä on itsekin täysin samassa tilanteessa. En tiedä mikä olen, mutta onneksi minun ei tarvitse. Olen queer ei-mikään-sukupuoli.
Kirjoittaja on 17-vuotias muunsukupuolinen nuori