Minulla on sukupuoli. Vaikeaa siitä tekee se, että minun sukupuoltani ei tunnusteta olemassaolevaksi. Siinä missä jotkut transmiehet ja -naiset kuvailevat tietäneensä sukupuolensa jo lapsena, olen minä seikkaillut rajojen ulkopuolella koko elämäni.
En ole kovin androgyyni ihmisten silmissä, vaikka itse koenkin niin. Nykyään olen paljon feminiinisempi kuin ennen. Joskus nuorempana kukaan, joka ei tiennyt kumpi kirjain passiini oli merkitty, ei voinut sanoa sukupuoltani varmaksi. Lentokentällä metallinpaljastimen piipatessa minulta kysyttiin kumpi olen, jotta “oikea” tarkastaja voi tutkia minut. Ulkomailla joku pappa alkoi huutaa minulle, koska ajatteli minun olevan pitkätukkainen poika. Joku viheltää perääni, koska luulee minun olevan tyttö. Olen bindannut, peitellyt ja hävennyt rintojani, sekä pukeutunut mahdollisimman maskuliinisesti. Tein kaikkeni, etten paljastuisi, kunnes ymmärsin, ettei androgyynisyys tarkoita maskuliinisuutta. Minä rakastan olla myös feminiininen, vaikka se on pelottavaa. Jos olen puolisoni kanssa, ihmiset nopeasti katsottuaan lokeroivat meidät heteropariskunnaksi. Harvoin kukaan enää kyseenalaistaa sukupuoltani, vaan minut koetaan heti naiseksi. Se tuntuu pahalta, mutta en oikeastaan enää halua välittää siitä mitä muut minusta ajattelevat tai miksi he minut kokevat, kunhan saan näyttää miltä haluan.
Sukupuolestani puhuminen on vaikeaa. On helpompaa vain olla hiljaa, kun muut kutsuvat minua tytöksi. Vanhemmillenikaan en ole asiasta maininnut. Äskettäin kerroin heille, etten ole lesbo. Minusta tuntuu, että cis-sukupuoliset heterot eivät ymmärrä mitä minä käyn läpi tai ajattelen itsestäni, vaikka he yrittäisivätkin ymmärtää. Sukupuoleni ja seksuaalisuuteni eivät olisi minulle niin suuria ongelmia, jos muu maailma ei tekisi niistä sellaisia.
Kirjoittaja on 18-vuotias muunsukupuolinen nuori ja kirjoittajan “A” puoliso