Pitkälti kaikki kuulemani tarinat oman seksuaalisen suuntautumisen etsimisestä ovat olleet selviytymistarinoita, joissa pääosassa on muiden reagointi. Minulle oli alusta asti täysin ongelmatonta olla avoimesti kiinnostunut myös tytöistä. Olen asunut koko ikäni pienessä kylässä, jossa konservatiivisuus on huipussaan ja normit jylläävät. Vanhempani ovat seurakunnan talouspäällikkö ja lastensuojeluyksikön sosiaalityöntekijä. Olen elänyt lapsuuteni ympäristössä, jossa on opetettu, että homous on pelkkä vitsi ja kirosana. Jotain outoa ja kaukaista, joka ei koske minua.
Kuudennella luokalla sain elämäni ensimmäisen ystävän. En ateistina tiedä ketä kiittää siitä, että juuri häneltä sain ensimmäiset vaikutteeni itseen ja muihin suhtautumisesta, mutta hän opetti huomaamattaan minulle, ettei maailmassa ole mitään niin arvostettavaa kuin omana itsenä oleminen ja joukosta erottuminen.
Viettäessäni aikaa ihmisen, joka tulee yläasteella kouluun pillifarkkujen ja topin sijaan pinkissä mekossa, mustassa hupparissa, Nalle Puh-legginseissä, maihareissa ja viiden sentin pituiset tekoripset silmissään (kyllä, kaikki nämä samalla kertaa), kanssa, erilaisuudesta tuli minulle ihanne.
Ihastuin joskus tyttöihin, siksi että he näyttivät erilaisilta. Olin seurustellut vain poikien kanssa, kun kesänä ennen 15-vuotissynttäreitäni tutustuin vuotta nuorempaan naapurissani asuvaan tyttöön. Olimme olleet kavereita pari kuukautta, kun puhuessani 18v serkkuni kanssa hän sanoi, ettei kukaan puhu noin kauniisti ihmisestä, joka on pelkkä kaveri. Tunnemyrskyn ja kymmenien ilman syytä annettujen lahjojen jälkeen kerroin tytölle. Hänen mietittyään asiaa viikon kävelimme ulkona väkijoukossa käsi kädessä.
Tytön vanhemmat näkivat meidän halaavan keskellä katua puoli tuntia. He tajusivat heti mistä oli kyse, eivätkä hyväksyneet meitä. Tästä tuli riitaa myös meidän välillämme, ja näin jälkeenpäin ajatellen oli syy siihen, että erosimme riitaisesti ennen kuin ehdimme kunnolla edes aloittaa.
Omat vanhempani olivat huomanneet saman kuin serkkuni. Kerroin isälleni suhteesta ja hän sanoi tienneensä jo aikoja sitten ja olevansa onnellinen puolestani. Äiti ei kai hyväksy vieläkään, mutta ymmärtää olla hiljaa asiasta.
Olen panseksuaali, kiinnostun ihmisistä sukupuolta ajattelematta enkä ota stressiä siitä kenestä pidän. Ei kenenkään pitäisi. Viimeisin järkytys oli, kun ihastuin vastakkaista sukupuolta olevaan henkilöön puoli vuotta sitten luultuani itseäni lesboksi. Mikä olisi turhempaa kuin rajoittaa itseä saati muita siinä, kenestä pitää? Minä en ainakaan keksi mitään.
Kirjoittaja on 15-vuotias panseksuaali nuori